Sonic the Hedgehog 2

Kuvaus

Master Systemin Sonic the Hedgehog 2 on luonteeltaan hyvin erilainen teos kuin kuuluisa Mega Drive -versio. Kuten konsolin ensimmäinen Sonic the Hedgehog, myös tämä kehitettiin erillisenä, 8-bittiselle laitteistolle räätälöitynä pelinä, jolla on omat tasonsa, juonenkäänteensä ja pelimekaniikkansa. Tarina on suoraviivainen mutta omaleimainen: tohtori Robotnik kidnappaa Tailsin, ja Sonic lähtee pelastustehtävään keräten samalla kenttiin kätkettyjä Kaaossmaragdeja. Tämä versio on pohjimmiltaan sama kuin Game Gear -painos.

Kentät noudattavat tuttua teemallisten vyöhykkeiden kaavaa, joista jokainen jakautuu kahteen näytökseen ja huipentuu pomotaisteluun. Vyöhykkeisiin kuuluvat Grass Land, Underground, Sky High, Aqua Lake, Green Hill (viittaus alkuperäiseen peliin) sekä Crystal Egg. Kenttäsuunnittelu painottaa 16-bittisten pelien vauhdikkaan vuoristoratamaisuuden sijaan tarkkuutta vaativia hyppyjä ja ansoja. Vaikeustaso on myös jyrkempi, ja myöhemmät vyöhykkeet vaativat tiukkaa ajoitusta ja rankaisevat virheistä. Peli lähestyy rakenteeltaan seikkailua, sillä toisin kuin 16-bittisessä versiossa, jossa smaragdit ansaitaan bonustasoilla, tässä ne on kätketty pääkenttiin, mikä tekee tutkimisesta elintärkeää. Pomotaistelut ovat ainutlaatuisia, sillä Sonic kohtaa Robotnikin ilman sormuksia, mikä tarkoittaa yhden osuman kuolemaa – tämä suunnitteluratkaisu tekee taisteluista huomattavasti haastavampia kuin muissa Sonic-peleissä.

Sonicin liikearsenaalia on karsittu. Spin dashia ei tässä versiossa ole, joten vauhdin hallinta ja huolellinen tasohyppely ovat avainasemassa. Pelin erottaa 16-bittisistä versioista erityisesti liitovarjo, joka esiintyy Sky High Zone -kentässä. Sen ohjaaminen on käytännössä haastavaa: kun Sonic tarttuu liitovarjoon, sitä kallistetaan ylös ja alas ilmavirtojen hyödyntämiseksi. Ylöspäin vetäminen hidastaa vauhtia mutta auttaa korkeuden saavuttamisessa, kun taas alaspäin painaminen nopeuttaa mutta kasvattaa riskiä pudota vaaroihin. Jos tasapainon hallinta pettää, lento päättyy törmäykseen, joten kyseessä on pikemminkin rytmin ja ajoituksen testi kuin pelkkä nopeuskilpailu.

Vastaanotto oli aikanaan jakautunut. Fanit arvostivat Sonic-jatko-osaa Master Systemillä erityisesti alueilla, joilla konsoli oli suosittu (kuten Euroopassa ja Brasiliassa), mutta monet huomauttivat sen karummasta vaikeustasosta ja hitaammasta temmosta verrattuna Mega Drive -versioon. Pelasin itse Game Gear -versiota sen julkaisun aikoihin, ja lapsena pelin vaikeustaso oli kiistatta läsnä – se on tasoa, joka ei nykymittapuulla välttämättä menisi läpi ja saattaisi olla monille suorastaan pelikelvoton. Jälkikäteen tarkasteltuna se on yksi haastavimmista Sonic-peleistä, jolla on oma, useimpien muistamasta 16-bittisestä versiosta poikkeava identiteettinsä.