Driven to Destruction

Kuvaus

Driven to Destruction (Pohjois-Amerikassa nimellä Test Drive: Eve of Destruction julkaistu) merkitsi selvää suunnanmuutosta Test Drive -sarjan kiillotetuista superautoista. Peli yritti uudelleenmääritellä ajopelien genren rosoiseksi ja kaoottiseksi ylistykseksi amerikkalaiselle romurallikulttuurille. Se on sarjassaan poikkeuksellinen teos, joka hylkäsi kuudennen sukupolven peleille tyypilliset urbaanit kiiltokuvat ja siirtyi mutaiseen, peltiä rypistävään maaseudun romurallitodellisuuteen, heijastellen tuolloin vallinnutta kiinnostusta fysiikkapohjaiseen ympäristön tuhoutumiseen.

Pelin ytimessä on epälineaarinen uratila, jossa pelaaja aloittaa vaatimattomalla budjetilla, hankkii itselleen ensimmäisen rämäautonsa ja raivaa tiensä kohti yhä vaarallisempia kilpailuja. Toisin kuin aikalaisensa, peli toi mukanaan kirjon kaoottisia pelimuotoja, kuten kahdeksikon muotoisia ratoja, itsemurhakisoja – joissa puolet kilpailijoista ajaa vastavirtaan – sekä koulubussien romurallin. Erityisen mieleenpainuvia olivat Push- ja Trailer-kisat, jotka vaativat pelaajalta aivan uudenlaista otetta painonjakauman ja liikemomentin hallintaan. Kisojen välissä huolletaan romuautoja, ja pelaaja joutuu punnitsemaan, kannattaako autoon hitsata lisää panssarointia vai päivittää jäähdytin seuraavaa romutuskierrosta varten.

Vaikka Driven to Destruction oli henkinen jatkaja Destruction Derby -sarjan luomille perusteille, se oli kehitykseltään maanläheisempi vastaus viidennen sukupolven arcade-fysiikoille. Pelin kehitystä ohjasi tuolloin aikaansa edellä ollut pehmeän kappaleen vauriomallinnusjärjestelmä. Pelimoottori oli suunniteltu käsittelemään monimutkaisia muodonmuutoksia, jolloin konepellit rypistyivät, renkaat vääntyivät ja moottorit alkoivat savuttaa tai sammuivat iskukohdan mukaisesti, sen sijaan että auto olisi vain menettänyt elämäpisteitä. Fysiikkapohjainen ajotuntuma tavoitti autenttisesti 1970-luvun yhdysvaltalaisen teräksen kömpelön raskauden, vaikka tämä vaati merkittäviä visuaalisia myönnytyksiä. Jotta fysiikkalaskenta pysyi mukana 20 auton joukkokolareissa, kehittäjien oli käytettävä matalaresoluutioisia tekstuureja ja yksinkertaista ympäristögeometriaa. Tämä loi pelille karun, pölyisen ilmeen, joka tuntui jo julkaisuhetkellä vanhahtavalta verrattuna suuren budjetin Gran Turismo 4 -pelin kaltaisiin nimikkeisiin.

Driven to Destruction sai kriitikoilta myönteisen vastaanoton; erityisesti sen syvyys ja paikallisen moninpelin tarjoama välitön riemu yllättivät monet. Pelilehtien arvostelijat kehuivat pelin rehellistä otetta ajamiseen ja nostivat sen jalkapallo- ja taistelumuodot konsolin parhaiden bilepelien joukkoon. Peli keräsi uskollisen kulttimaineen sitoutumisellaan romurallialakulttuuriin. Vaikka merkittävien lisenssisopimusten puute ja budjettipelimäinen estetiikka estivät nousun valtavirran tähteyteen, peli on retrospektiivisesti virstanpylväs autotaistelupelien historiassa, joka muistetaan vertaansa vailla olevasta vauriomallinnuksestaan sekä vaikutuksestaan myöhempiin peleihin, kuten FlatOut ja Wreckfest.