Pinocchio

Kuvaus

Pinocchio toi vuoden 1940 klassikkoelokuvan SNES- ja Mega Drive -konsoleille aikana, jolloin 32-bittiset järjestelmät, kuten PlayStation ja Sega Saturn, olivat jo yleistyneet. Peli heijastaa aikakautta, jolloin Virgin Interactive oli hionut “Digicel”-tekniikkansa huippuunsa: käsin piirretyn animaation siirtäminen pikselitaiteeksi onnistui tavalla, joka nähtiin jo aiemmissa suurmenestyksissä, kuten Aladdin ja The Lion King.

Pelikokemus yhdistelee perinteistä tasohyppelyä ja kevyitä pulmanratkaisuja. Pelaaja ohjaa Pinocchiota, jolta puuttuvat perinteiset ammushyökkäykset; hahmo luottaa vihollisten kukistamisessa hyppyihin, pyörähdyspotkuun ja syöksyyn. Eteneminen seuraa uskollisesti elokuvan juonta, vieden pelaajan Geppetton verstaalta Pleasure Islandin kaoottisille vuoristoradoille ja lopulta Monstro-valaan vatsaan. Pelirytmiä vaihdellaan tasoilla, joissa ohjataan Samu Sirkkaa; hän käyttää sateenvarjoaan liitämiseen ja ympäristöpulmien ratkomiseen raivatakseen turvallisen reitin Pinocchiolle.

Teknisesti SNES-versio on vaikuttava audiovisuualinen kokemus. Vuoteen 1996 mennessä kehittäjät tunsivat Super Nintendon raudan rajoitteet läpikotaisin. Konsolin laaja väripaletti mahdollistaa erittäin yksityiskohtaiset hahmot ja maalatut taustat, jotka näyttävät eloisilta ja edustavat The Lion Kingissä luodun taidetyylin luontevaa jatkumoa. Lisäksi SPC700-äänipiiri tarjoilee loistavia, tunnelmallisia 16-bittisiä sovituksia elokuvan ikonisesta musiikista.

Julkaisuhetkellä Pinocchio otettiin vastaan positiivisesti, ja kriitikot ylistivät sitä yhdeksi alustan visuaalisesti upeimmista ja sulavimmin animoiduista peleistä. Toisaalta peliä kritisoitiin lyhyydestä ja helposta vaikeustasosta, erityisesti verrattuna The Lion Kingin tunnetusti raastavaan ja turhauttavaan kenttäsuunnitteluun. Nykyään peli nähdään upeana, interaktiivisena satukirjana; hiottuna ja rentouttavana tasohyppelynä, joka toimii arvokkaana ja visuaalisesti vaikuttavana päätöksenä 16-bittisten Disney-lisenssipelien kultakaudelle.