Spyro: Enter the Dragonfly (Platinum)

Kuvaus

Spyro: Enter the Dragonfly (Platinum) jatkaa Spyro: Year of the Dragon -pelin tarinaa tilanteesta, jossa vietetään uuden lohikäärmesukupolven juhlaa. Vastustaja Ripto palaa pilaamaan seremonian ja sinkoaa samalla vahingossa yhdeksänkymmentä maagista sudenkorentoa eri maailmoihin. Pelaaja ohjaa päähenkilöä yhdeksän laajan tason halki, kuten pilvikaupungin ja hunajasuon, kerätäkseen nämä hyönteiset takaisin. Pelin ydinrakenteena on edelleen jalokivien kerääminen ja piilotettujen esineiden etsiminen uusien alueiden avaamiseksi ja loppukohtaamiseen pääsemiseksi.

Pelimekaniikka laajentaa tuttua tulenhengitystä lisäämällä mukaan jää-, sähkö- ja kuplapuhallukset. Näitä alkuvoimia tarvitaan ympäristön pulmien ratkaisemiseen, kuten koneiden käynnistämiseen tai vihollisten jäädyttämiseen tasanteiden luomiseksi. Kuplapuhallus on suunniteltu nimenomaan ei-aggressiiviseksi työkaluksi, jolla sudenkorennot vangitaan ja kerätään. Lisäksi mukana on siipikilpi ammusten torjumiseen sekä erilaisia ajoneuvopohjaisia minipelejä tankeilla ja lentokoneilla. Teosta verrataan usein edeltäjiinsä sekä myöhempään Spyro: A Hero’s Tail -peliin, ja se tunnetaan yrityksestään toistaa alkuperäisten osien rakennetta monimutkaisemmassa teknisessä ympäristössä.

Peli hyödynsi Check Six Studiosin omaa pelimoottoria, joka kärsi vaikeuksista kuudennen sukupolven laitteiston korkeamman tarkkuuden kanssa. Kehittäjät kohtasivat merkittäviä tuotannollisia haasteita, kuten tiiviin kehitysaikataulun, minkä seurauksena yli puolet suunnitelluista tasoista poistettiin ja kolmannesta osasta tutut pelattavat eläinkumppanit jätettiin pois. Teknisiin ongelmiin kuuluivat erittäin epätasainen kuvataajuus, joka laski usein alle 30 kuvan sekunnissa, sekä poikkeuksellisen pitkät latausajat maailmojen välillä. Vaikka alkuperäinen sarjan säveltäjä Stewart Copeland osallistui musiikkiin, suurin osa työstä jäi muun henkilökunnan vastuulle, minkä vuoksi ääniraita on monien mielestä vähemmän omaleimainen kuin aiemmissa osissa.

Julkaisuhetkellä vastaanotto oli ristiriitainen tai kielteinen; kriitikot nostivat esiin jatkuvat tekniset viat ja kokemuksen lyhyyden. Vuoden 2002 arvosteluissa kiitettiin eloisaa visuaalista ilmettä ja alkuperäisten ääninäyttelijöiden käyttöä, mutta huomautettiin epätarkkojen ohjainten ja rikkinäisen törmäyksentunnistuksen tekevän tasohyppelyosuuksista turhauttavia. Jälkikäteen peli muistetaan pelisarjan pettymyksellisenä välivaiheena. Sitä käytetään usein varoittavana esimerkkinä kiirehditystä kehityssyklistä ja sitä verrataan alkuperäisen trilogian hiottuun toteutukseen.